<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

7.8.16

Muistoja Urjalasta 

Ostin rautatieasemalta kahvin, euro kakskymmentä. Junan lähtöön yksitoista minuuttia, tarkistin, askelsin laiturille ja hermostutti vain vähän. Kahvi oli seuraavat kolme vuorokautta aloittavan kofeiiniputken ensimmäinen. Olin vähällä törmätä huomiotani hamuavaan kolmikkoon, jonka ohi ja ympäri ajatukseni kulkivat. Siinähän heitä oli, samaan junaan nousijoita, jotka sitten Toijalan asemalta pikkubussi kuljetti Urjalaan.

Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.

Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.

Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.

Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.

"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."

Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.

24.7.16

Nelikko 

1. Markus Ala-Kanta, 38

Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.

2. Kiki Lindqvist, 13

Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.

3. Jillian Turma, 55

Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.

4. Anton Hellänen, 40

Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.

20.7.16

Heinäkuu 1990 

Kesät nyt on kesiä. Särkänniemessäkin vielä käydään, mutta kyllä tämä alkaa olla viimeisiä, ellei viimeinen, vuotuinen kesäkäynti siellä. 13-vuotiaana koen itseni jo vähän vanhaksi huvipuistoon, mutta toisaalta mistään liian hurjista laitteista en pidä, mikä ehkä tämän ikädilemman selittääkin: ne laitteet jotka ovat ikäisilleni suunnattuja, eivät houkuta, muut ovat turhan nössöjä. Onneksi on Artsi mukana niin on joku jonka kanssa tuntea samoin. Paitsi että Artsi olisi varmaan halunnut vuoristorataan. Kummitusjunassa kai sentään käymme.

Tervehenkinen katkos ruudun ääressä istumiseen tulee nyt keskikesällä muutenkin, kun keväisestä Rovaniemen hiihtoreissusta innostuneet vanhempani keksivät, että tänä vuonna lähdetään Norjaan. Sehän kelpaa. Noin viikon mittainen reissu suunnitellaan jossain määrin etukäteen, mutta enimmäkseen majoitus hoidetaan "katotaan missä on tilaa"-periaatteella. Epämääräiset mökkikylät ja saksalaisturistien täyttämät pesutilat tulevat tutuiksi, mutta silti ensimmäisen yön majapaikka, Ruotsissa Blå vägenin varrella sijaitsevan maatilan piharakennus, on jäänyt parhaiten mieleen. Muuta ei oikeastaan paljon olekaan, koska naurettavan pedanttiset matkapäiväkirjani on maa niellyt. Ensimmäisen tien vieressä nähdyn lumipenkan kohdalle ainakin pysähdyttiin ottamaan kuvia, oli se sen verran absurdi näky. Kävimme Svartisenin jäätiköllä, Grønligrottenin kalkkiviluolilla, korkealla Tromssan yläpuolella ja sen sellaista.

Painoin mieleeni ensin synkkään metsään, myöhemmin tunturikoivikkoon katoavia teitä ja syrjäisten seutujen hylättyjä taloja. Kuvittelin jokaiselle tunturinhuipulle historian. Kasvatin tarinoita kuin kukkia, kehittelin maailman sisälle toisen, ihmettelin sitä turistien omaa todellisuutta, joka eli pohjoisen vakituisten asukkaiden elämästä irrallaan, omissa oloissaan. Kaikki oli uutta. Yhden päivän ajomatka kotoa Pirkanmaalta, ja oltiin jo paikassa jossa jylhät lumihuippuvuoret kurottelivat pilviä, Saksan rekisterissä olevien autojen kolonnat täyttivät pikkukaupungin kauppakeskuksen parkkipaikat, liikennemerkit olivat punavalkoisia. Keräsin materiaalia. Muistan sen rusinaksi ruskettuneen kurttuisen saksalaisäijän, joka autuaasti suihkutteli jääkylmällä vedellä Mo i Ranassa sijaitsevan mökkikylän pesuhuoneessa. Hän näytti elämäänsä tyytyväiseltä, ja ehkä 45 vuotta aiemmin oli Norjassa vähän eri tunnelmissa.

Meillä kotimaassa on lomakeskusten nurkilla muovisia pingviinejä mainostamassa Valiojäätelöä, mutta Norjassa on kaikkialla Diplom Is -logolla varustettuja eskimoita. Valikoimat ovat eksoottisia. Muukin kuin jätski on parempaa kuin Suomessa, meidän kaksiovinen pian kymmenen vuoden ikäinen Kadetti nyt varsinkin kalpenee niiden upouusien Volvojen ja Mersujen rinnalla. Mutta jugurtista eivät norjalaiset tajua mitään. Meillä sitä kuluu kotona litratolkulla ja niin on nytkin tarkoitus ostaa samaa tavaraa aamiaispöytään. Mutta kovin on niukkaa - joka kaupassa tasan yhtä lajia: kirsikkajugurttia. Siihen on sitten pakko viikon kuluessa tottua, eikä kai tuo pahaakaan liene. Mutta Suomessa on sentään hedelmäpommit, banaanijugurtit, Kalinkat ja muut. Maustamatontakin halutessaan saa, Norjassa on vaan kirsikkaa.

Palaamme kotiin, poimimme Lupsin jo tutusta koirahotellista ja kesäinen joutenolo jatkuu. Yhtenä päivänä käymme koko perheen voimin lähitilalla poimimassa 12 kiloa mansikoita, toisena listaan päiväkirjaani levyraatihenkeen parhaita kasetilla omistamiani kappaleita arvosanat antaen. Black Boxin Ride on time saa täydet kymmenet pistettä. Sarjakuviakin vielä piirtelen. Vanha hahmoni Brankestein palaa jatko-osassa Brankestein II - The Destruction, ja aiemmin komediallinen verikekkeri on muuttunut introvertiksi väkivaltapornoksi jossa miestä kidutetaan sivukaupalla erilaisin timpurinvälinein päähenkilön miettiessä murhapuhteissa olemisensa syitä. Erään tärkeän aluevaltauksen teen kuun alussa, kun päätän kirjoittaa muistiin kaksi mielestäni merkityksellistä unta. Parin sivun muistiinpanot ovat esinäytös sille räjähdysmäisiin mittoihin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kasvaneelle unenkirjoittamiselle, joka lopulta polttaa itsensä loppuun joskus 2006/2007 kun ihmisen ylimääräinen aika kerrassaan lopulta hupenee pois. Mistä 13-vuotias sitten kesällä 1990 uneksii? Hologrammikuvioista, tv-sarjojen hahmoista, nukkemaisista jazz-muusikoista joiden silmistä ruiskuaa tahnaa, verta valuvista sormista ja itäportugalilaisesta ravintolasta. Siinäpä sitä.

18.7.16

Kesäkuu 1990 

Kiitävi siinä aika, vierähtävät päivät, kun kopsailen pelejä, alan hiljalleen tutustua kuusnelosen piraatti- ja demoskenen laajaan kansainväliseen verkostoon, ylipäätään päkerrän tietokoneen kanssa yhtäkkiä enemmän kuin vuosiin, todennäköisesti koskaan aiemmin. Kesäloma ja kauniit ilmat saattavat vielä toisinaan kutsua, mutta se kiehtovin maailma löytyy kuitenkin nyt viiden ja yhden neljännestuuman disketeiltä. Tunne on vähän sama kuin vuosikymmentä myöhemmin internetin räjäytettyä tiensä arkipäivääni ihan tosissaan. Siinä missä kasettiaseman käyttäjät kopioivat niitä samoja usein ikivanhoja pikkupelejä toisilleen vuodesta toiseen, minulla on yhtäkkiä tykönäni pelejä joiden arvostelun vasta viikko pari aiemmin olen lukenut uudesta Zzap!ista. Se, että pelien crackaaminen (kuten piratismia tuolloin kuusnelosella pääsääntöisesti kutsuttiin) ja kopsailu kaverilta toiselle on laitonta, on jotenkin hämärästi tiedossa sellaisessa "ei kai tämä mua koske"-hengessä. Eikä Suomessa taidettu juuri 64-kopioijia rangaistakaan, Saksassa jo noihin aikoihin kyllä, rajustikin. Mutta se oli kaikki kaukana - nämä olivat tapahtumia joista sai lukea mageista oman pienen televisionsa näytöltä. Paitsi ettei näitä diskettilehtiä nyt vielä ihan alkuvaiheessa minulla ollut. Keskityin kesän verran peleihin.

Paikkakunnan joka kolmas vuosi järjestettävillä kesämessuilla sentään poikkesin, siellä oli nähtävyytenä maailman suurin laukku, joka pääsi seuraavana vuonna kokosivun kuvana Guinnessin ennätystenkirjaankin. Olin siitä etukäteen innoissani, mutta pettymys oli karu: se mikään laukku ollut. Laukun näköiseksi tehty koppi vaan jossa sisällä paikallisen Lions clubin (tms) esittelytiski. Pidän edelleen huutavana vääryytenä, että tämä "maailman suurin laukku" pääsi ennätyskirjan sivuille. Niitähän tuohon aikaan kilvan luettiin. Varsinkin minulla ja Artsilla oli aina joku Guinness kirjastosta lainassa, kotonakin niitä oli pari, joista vuoden 1972 versio on jäänyt mieleen jotenkin rujoine mustavalkokuvineen ja kalseine taittoineen. Vieläköhän kyseinen kirjasarja ilmestyy? Google varmaan kertoisi, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Kesäkuulta 1990 löysin sattumalta yhden valokuvan: siinä minä ja Raisa maalaamme kuistin kalustoa uusiksi, taitaa muuttua kuultavanruskeasta taivaansiniseksi. Olen pukeutunut sammalenvihreään collegeasuun ja kypärän mallinen kampaukseni valuu tasaisena pitkin päätä. Näytän siltä että ajatukseni ovat tv-ruudulla liikkuvissa pikseleissä.

7.7.16

Tarjoilija, motellini on tulessa! 

Elämässä tärkeitä asioita ovat rehellisyys ja havainnointi, ja näistä jälkimmäisellä tarkoitan lähinnä vain silmien pitämistä auki. Maailman tilan ja ihmisten näkemistä sellaisina kuin he ovat. Tietenkin havainnointi on oikeastaan mahdotonta. Ketään, mitään ei näe sellaisenaan. Asiat ovat komplekseja, ja mitä enemmän havaintoja, mitä kauemmas, mitä avarammin silmät ovat katsoneet - - - sitä autenttisempi tulkinta. Sitä tarkempi havainto. Tämä on itseään ruokkiva kehä.

Yhden asian minä maailmaa tarkkaillessani opin jo lapsena: otsikot johtavat harhaan. Pahimmillaan ne leimaavat, määrittävät kohteensa niin ettei määritelty itsekään tajua tulleensa lyödyksi karsinaan. Olen pyrkinyt välttämään määrityksiä. En koe että minulla olisi varsinaisesti ammattia. En ole ollut koskaan siviilisäädyltäni juuri mikään. Olen mies, Suomen kansalainen, 39-vuotias - nämä ovat perusjuttuja, mutta vaikka näiden mukaankin ihminen toki voidaan leimata, olen itse lakannut määrittymästä niiden kautta. En varmaankaan toimi ikäni vaatimalla tavalla. Pidän suomalaisesta kulttuurista, enimmäkseen, ja perinteistä, mutta itseäni en silti koe jatkumon osaksi. Katson kauempaa. Miehenä olen aina ollut tavattoman huono; naismaiseksi sanoivat koulussa niin muutama opettaja kuin jotkut oppilaatkin. Ensimmäisen kerran aikuinen sanoi minua tytöksi kun olin noin viisi, ja vielä kun 30-vuotiaana kävelin silloisen puolison kanssa käsi kädessä, lauma kännisiä turkulaisuroita kävi viheltelemään peräämme; naispari kun kerran olimme. Tätä tapahtui 2000-luvun kuluessa säännöllisesti. Mutta ihmekös tuo. Eihän minulta miehisyys ole sujunut koskaan. Kävin armeijan vain osaksi. En osaa korjata autoja, ylipäätään viihdyn miesseurassa vähän heikosti, muutamat hyvät ystävät toki poislukien.

Tämä kirjoitus sai alkusysäyksensä kun tuossa taannoin kummastelin sitä että Facebook tarjoaa nyt 30 sukupuolta joista valita omansa. Pidin tätä perin surullisena; että jos on siinä onnellisessa tilanteessa ettei koe olevansa sen paremmin mies kuin nainenkaan, miksi silti lyödä leima omaan otsaansa? Eikö voi sitten olla vain ”muu”. Tai ”X”. Tai ”määrittelemätön”, mikä olisikin paras vaihtoehto kaikille. Miksi kenenkään meistä pitäisi olla julkisesti jotain sukupuolta? Jokainen kyllä tykönään tietää kenen kanssa tykkäisi harrastaa seksijuttuja, jos kenenkään. Seksiä ilmankin voi olla. Monelle tekisi varmaan ihan hyvääkin olla, välillä. Ja vaikka olisi koko ikänsä ilman, siihen ei kuole. Jos elämän suurin ongelma on se, ettei tiedä kumpaan vessaan voi mennä, ei se kyllä ole kamalan suuri ongelma noin loppupeleissä. Toki tämä asia olisi julkisuudessa mitä helpoin ratkaista, kunhan muistaa että vaihtoehtoja on sekä hyvä että huono. Turun kirjasto päätyi huonoon kiinnittämällä ”sukupuolineutraalien” vessojensa oviin sellaiset symbolihässäkät etten itse ollut siellä taannoin käydessäni varma sopiiko ovesta kulkea. Hyvä ratkaisu on se vanha perinteinen: otetaan kukon ja kanan symbolit pois, jäljelle jää ”WC”. Kaikille avoin.

Olen julkaissut yhden romaanin, jonka olen nähnyt kirjastoissa luokitellun niin kauhuksi, jännäriksi kuin fantasiaksikin. Tämä on vähän itseäni hämmentänyt, koska kirjoitin nimenomaan genretöntä perusfiktiota. (olen korjannut asiaa kiikuttamalla teoksen aina yleiskirjallisuuden hyllyyn sen nähdessäni jossain genreosastolla) Mutta onhan kirjallisuus ihan liian hieno asia tullakseen rajoitetuksi noin. Minun nuoruudessani olivat dekkarit jo kirjastoissa erikseen, muuten olivat samoissa hyllyissä niin Stephen King kuin Leena Krohn, niin Toni Morrison kuin David Eddings. Sanotaan että lukeminen tekee fiksuksi. Tekeekö tosiaan jos lukee aina vain osastoa ”fantasia”? Tai ”dekkarit”? Vähän samanlainen sanonta kuin ”matkailu avartaa”, mikä on kyllä melkoista kukkua. Tunnen useampiakin paljon matkaavia ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisimpien ja empatiakyvyttömimpien tuntemieni joukossa helposti. Ei matkailu mitään avarra jos kulkee silmät kiinni. Havainnointi avartaa. Tai niin minä uskon. Tietäähän en voi, kuten ei kukaan lopulta mitään. Varmuus on valheista pahin.

20.6.16

Toukokuu 1990 

Niin se vaan seiskaluokkakin lähestyy loppuaan. Vappuna paistan Joonaksen kanssa munkkeja meidän keittiössämme, ja ne joko onnistuvat tai sitten vanhemmat ovat kohteliaita. Ainakaan emme ennakko-odotuksista poiketen polta itseämme karrelle, onhan sekin jotain. Joonaksella on mukanaan hiljakkoin ostettu peli, System 3:n julkaisema Myth, taiteellisesti korkeatasoisimpia pelejä joita kuusneloselle koskaan ilmestyi, ja sen Jeroen Telin (joka tuolloin oli 18-vuotias ja jo iso nimi pelimaailmassa) säveltämä tunnusmusiikki soi päässäni koko kesän, ja huoneessanikin, koska äänitän sen kasetille - minulla on noihin aikoihin parikin 90-minuuttista kasettia täynnä parasta Commodore-musiikkia. Niiden joukossakin tämä Mythin tunnari menee kyllä kärkipäähän. Kuunnelkaa vaikka. On muuten tälläkin hetkellä puhelimeni default-soittoäänenä.

Muutakin uutta tapahtuu neparintamalla, itse asiassa se kaikkein suurin mullistus kohdallani sitten itse koneen hankkimisen. Olen nimittäin kevään kuluessa vieraillut tiheästi Petrin luona, joka on saanut oman Commodorensa rinnalle vallan kiehtovan oheislaitteen: levyaseman. Sitä uusien ja uudenlaisten pelien määrää! Puhumattakaan siitä, että disketeiltä tuntuu löytyvän aina kaikenlaista outoa sälää kuten "demoja" ja "noteja" ja "maggeja" - no joo, eivät ne totta puhuen niin kinnosta tässä vaiheessa, mutta yhtäkkiä tajuan kaiken sen potentiaalin joka tässä laitteessani on ja jota oman ankean kasettiasemani kanssa ei vaan kerta kaikkiaan ole mahdollista hyödyntää. Puhun asiasta kotona. Isä varsinkin on skeptinen - tarviiko siihen nyt mitään lisälaitteita hommata? Äiti sen sijaan käyttää tietokoneita työpaikallaan (Nokian MikroMikko kolmonen taisi olla tuolloin tietotekniikan kuuminta shittiä) ja ymmärtää kyllä disketin ominaisuudet. Saan luvan hankintaan jos itse kustannan, mistä seuraa pieni probleema: ovat pirun kalliita mokomat. Lehtiä selailemalla pelastus löytyy kuitenkin Tampereelta vanhan tutun pelikaupan muodossa, kun Triosoft mainostaa halpismerkki Oceanicin levareita minunkin kukkarolleni sopivaan hintaan.

Joten kun sitten seuraava Tampereen ostoslauantai on edessä, marssimme minun johdollani Triosoftiin. Olen niin täpinöissä, etten meinaa nahoissani pysyä, mutta vaikka miten pienen liiketilan hyllyjä katseella selaan, ei näy merkkiäkään levyasemista. Uskaltaudun kysäisemään myyjältä ja saan kuulla että halvat Oceanicit myytiin nopeasti loppuun. Se siitä ja pulinat pois. Tekeepä siinä mieli vähän hammasta purra. En väitä etteikö pettymyksen karvas pala jo kurkussa polttelisi. Käännyn murtuneena kohti ovella odottavia vanhempiani, kun myyjä huikkaa: "Jaa mutta odotas..." Takahuoneesta löytyy hiljakkoin paikalle tuotu käytetty Commodoren oma 1541 II -merkkinen levari Oceaniciakin halvemmalla. Jo syttyvät taivaalle tähtivyöt ja enkelitkin taitavat siinä hymninsä hoilauttaa. Teemme kaupat nopeasti. Olen sentään lukenut MikroBittini ja tiedän että 1541 II on kova juttu. Laadultaan ihan toista kuin Oceanic, jotka aika surullisenkuuluisia sitten myöhemmin ovatkin paitsi yhteensopimattomuudestaan, myös hajoamisestaan. Minun levarini kesti niin kauan kun sitä käytin. Milloinkahan se toistaiseksi viimeisen kerran on laitteen rinnalla käytössä hurissut, ehkä joskus 2003 tai 2004... Ihan ongelmitta vielä silloinkin. Ei huono kauppa.

Petri lupautuu sitten auliisti kopsaamaan minulle levyntäydeltä pelejä mutta tästä ja kaikesta muusta lisää sitten kesäkuun puolella. Ensimmäinen vuosi yläastetta on nyt kuitenkin loppuun käyty ja keskiarvoni kevättodistuksessa on tasan kahdeksan. Olen vuoden kuluessa oppinut inhoamaan koulua, olen ottanut tavaksi vetäytyä kuoreeni. Jo nyt, vuosi sen jälkeen kun vielä olin ainakin puoliaktiivisesti mukana kaikenlaisessa ajanvietetoiminnassa, tuntuu ajatuskin jossain säännöllisessä harrastustoiminnassa käymisestä lähestulkoon absurdilta. Olen tällä linjalla sittemmin pitäytynyt.

19.6.16

Huhtikuu 1990 

Tuskin olen keuhkokuumeeltani kouluun ehtinyt, kun jo pukkaa pääsiäistä päälle, ja vanhemmat ovat meille suunnitelleet jotain ihan uudenlaista: pakkaamme sukset autoon ja ajamme Rovaniemelle, jonne isän veli on hiljakkoin Turusta muuttanut. Tätä ennen en ole Pohjanmaata korkeammalla käynyt, ja tuleepa siinä yhden ajopäivän aikana tutuksi Suomi. Siis se ankea tasainen maisema, joka tuntikausien ajan vilisee ohi kun huristelemme yhden päivän kuluessa Pirkanmaalta Lappiin. Lupsi jätetään jo tutuksi käyneeseen koirahotelliin johonkin Tampereen reunamille (olisko Kangasalaa?) ja illalla sitten saavutaan perille. Muistaakseni keskustassa piti hetki harhailla, mutta kyllä se oikea osoite lopulta löytyy, kerrostalo ihan Rovaniemen ytimessä, ja yksi asia mikä tuolta on jäänyt elävästi mieleen on naapuritalon kissa, joka kaikessa rauhassa käveli kuudenen kerroksen parvekkeenkaidetta eestaas. Sitä saattoi sydän syrjällään katsoa majapaikkamme keittiön ikkunasta.

Etelässä oli kevät kun lähdimme, ja niin Lapissakin on, enimmäkseen, mutta Ounasvaaralla ovat ladut vielä loistokunnossa, ja hiihtäminen on meidän perheessä tuttua puuhaa (osittain siksi, kuten täälläkin olen maininnut, että kunnan ylläpitämä hiihtolatu kurvaisee pihamme kulmilta ja lähteminen on täten helppoa). Lähdemme ladulle yhtä matkaa, mutta pikapuoliin parveilemme tahoillemme. Aurinko lämmittää, ladut ovat priimakuntoiset, kelpaahan siinä sivakoida. Teen muistaakseni aika pitkänkin kierroksen, ainakin osan matkaa Raisan kanssa tasatahtia mennen, myöhemmin itsekseni. Erään mutkan takana latu katkeaa porotokkaan, joka nököttää ihmisiä mulkoillen paikallaan. On siinä pari ulkomaistakin turistia kummastelemassa, mutta vaikka jonkin aikaa odottelemme, eivät elikot siirry. Eksoottista. Ei meillä etelässä vaan. Iltapäivällä palaamme Markkinakadulle ja vierailumme isäntäväki on laittanut poroa pöytäänkin. Ei pahaa lainkaan.

Toisena päivänä tutustumme Rovaniemen keskustaan. Poikkean legendaarisessa (olen tämä määritelmän jostain myöhemmin kuullut; tuolloin en vielä paikan mainetta tiennyt) Cityn kirja & paperi -nimisessä antikvariaatti-kirjakaupassa, jonka Marvelin sarjakuvien valikoima on muikea. Muutaman uudemmankin kerran liikkeessä tulee lähivuosina poikettua - hyvien sarjakuvien vuoksi sitä mielellään vähän matkustaa. Isoon siniseen muistikirjaani en juuri mitään raapusta, mutta sen sijaan kirjoitan matkan ajan matkapäiväkirjaa, johon merkitsen jokaisen päivän tapahtumat kellontarkkuudella ja usein sarjakuvahenkisellä kuvituskuvalla varustettuna. Tämä tapa säilyy muutaman seuraavan vuoden ajan ja on tärkeä dokumentti 90-luvun alun kesäreissuilta... Paitsi että ovat ilmeisesti maan nielemiä nykyisin nuo matkapäiväkirjat, joten se niistä dokumenteista sitten. Olisipa niillä yhden ainoan kerran nyt vähän käyttöäkin ollut, mutta vaikka kovasti tänä keväänä noita kirottuja etsin niin turhaan.

On siis jäänyt historian mysteeriksi sekin, kävimmekö Ylläksellä tuon viikonlopun aikana vai vasta saman vuoden kesällä. Olkoon - retki sinällään on muistamisen arvoinen. Isäntäväki lähtee oppaaksi ja ajamme Rovaniemeltä peräkanaa jo lumettoman tunturin juurelle. Laskettelukeskuksen rakennukset ovat autioita, vain poroja löhöilee kevätauringossa parkkipaikalla ja kahvilan edustalla. Ei muita autoja. Parkkeeraamme - eikä sitten muuta kuin menoksi. Tarkoitus on kiivetä Ylläksen laelle, ja tottahan tämä kaltaiselleni tasaisen eteläsuomalaisen peltomaiseman kasvatille on jotain varsin huimaa. Tempaisen nopeasti etumatkan muihin. Ei kulu kauaa kun olen jo kadottanut heidät näkyvistäkin, niin isä, äiti ja Raisa kuin setä ja hänen puolisonsakin, jotka kaksi viimemainittua sentään ovat hyvinkin tottuneita patikoitsijoita, jäävät jälkeen. Alhaalla oli lämmin, ylhäällä viilenee. Tuuli tempoo lippistä päästäni, ulkohousujeni lahkeet lepattavat. Näen kymmenien kilometrien päähän maisemaa, jonka tummaa vihreyttä varjostavat kiitävät pilvet. Olen onnellinen. Olen myös juonut kiivetessäni runsaasti. Huipulle päästyäni otan suunnan sinne mihin tuulikin kulkee ja kusen kohti Norjaa. Mikä riemun ja vapauden tunne! Ei ole ennen eikä jälkeen niin kauas virtsani virrannut. Palaan tunturin laen keskipisteeksi pystytetyn maamerkin luo, odottelen aikani, pitkäänkin, ja sieltähän muut lopulta kampeavat itsensä viimeisten kivikoiden yli. Huipulla nautimme evästä, paluumatkalla poimin mukaan yhden tunturin pintaa peittävistä vuosien puikulaksi hiomista kivistä. Se on sellainen munakoison kokoinen möhkäle, ja tallella edelleen.


18.6.16

Maaliskuu 1990 

Helmi-maaliskuun vaihteessa hiihtoloma loppuu, mutta kouluun en palaa. Poden korkeaa kuumetta muutaman päivän ilman että tauti näyttää menevän miksikään, mistä seuraa lääkärireissu ja diagnoosi: keuhkokuume. Menee sitä luokkaa pahaksi että yhden yön vietän Vammalan sairaalassa, ja kaiken kaikkiaan hiihtoloma mukaan lukien olen kolmatta viikkoa pois koulusta. Luokanvalvojallemme on ilmoitettu, mutta koska hän ei jaa tietoa eteenpäin, huhut alkavat levitä ja olen jo moneen kertaan kuollut ja vaipunut koomaan ja vaihtanut paikkakuntaa ja ties mitä kun sitten maaliskuun puolivälissä lopulta palaan mestoille. En pahemmin kavereilta läksyjä kysellyt koko aikana, joten olen hiukan ulkona siitä missä mennään, mutta tätä kestää ehkä päivän verran ja loppujen lopuksi pitkä poissaolo oppilaitoksesta ei jätä pysyvää vaikutusta sen paremmin koulumenestykseeni kuin terveyteenikään.

Tähän kirjoitusikään mennessä olenkin sitten välttänyt sairaalavisiitit tätä yhtä lukuunottamatta melkein kokonaan. Armeija-aikana nukun Tilkan sotilassairaalassa yhden yön, mutta lähinnä siksi, että kun olen asiani siellä saanut hoidettua, on paluuliikenne Niinisaloon tuolta päivältä jo mennyt, eikä tilanteessa oikein muuta mahdollisuutta ole. Sieltä voidaankin harpata suoraan joulukuuhun 2006, jolloin yö kuluu Turun yliopistollisen sairaalan pahamaineisen vesivahinkorakennuksen synnytysosastolla. Siinäpä nuo. Tai no ihan naskalina teloin ja kolhin itseäni jatkuvasti, milloin oli reikä otsassa, milloin käsi murtui, milloin nenä tohjona. Putoilin tuoleilta, sain päätä jumiin erilaisiin huomattavasti päätä pienempiin koloihin, astuin nauloihin ja naulasin sormiin, kerran survaisin jalan täydessä vauhdissa tarakalta äidin pyöränpinnojen väliin (se muuten sattui). Mutta kaikki nuo kaukaiset kolhut ovat jotenkin kumman sumuisina muistikuvina enää. Mistäköhän tosiaan johtuu.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker