Ränt-tätänt-tä

Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.

Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.

Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.

Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.

Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.

Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?

Totuuden häilyvä määritelmä

Olen yrittänyt olla niin monenlainen, että vaikka askel askeleelta palaisin taaksepäin, tuntuu lähtöpiste edelleen pakenevan. Se on horistontissa jossain, ja hyväksyn tietenkin asioiden taipumuksen peruuttamattomuuteen. Mutta että lähestyminenkin on mahdotonta, se masentaa. Että on joka hetki kauempana kaikesta siitä, mikä joskus on uskonut, hetkellisestikin, olevansa - ja miten kaoottinen on joskus se päivä jona kaikki lopulta vyyhdiksi kietoutuu.

Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.

Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.

Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.

Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.

Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.

Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.

Itseään toistava kehä

Esineindeksointiprojektini on jumiutunut yksityiskohtiin. Se ei osaa päättää, miten luetteloida vaikkapa lehtikotelosta löytyvät vanhan Zzap!64:n kannet - ovatko ne itsenäinen esine, vai osa lehteä, joka saattaa kokonaisuutena löytyä edelleen jostain toisaalta? Se miettii, miten laskea pehmoeläimet: ovatko ne projektin haltijan esineitä ensinkään, vai asunnossa majailevan lapsen; huomioitavaa on, että ne ovat kuitenkin vuosikymmeniä mukana raahautuneet. Siis muutamat niistä. Tai no yksi: Mainiopossu.

Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?

Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.

Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?

Aina

Tuli tuosta edellisestä päivityksestä mieleen, että olin nuorempana monen seikan suhteen kovin ehdoton. Oli esimerkiksi, kuten edellä muistelin, juuri sellaisia artisteja, joiden uusin levy oli ostettava aina; heitä olivat vaikkapa Ismo Alanko ja Tori Amos, ja Tuomari Nurmio tietenkin. Ja yhtä lailla oli ohjaajia joiden uusin elokuva oli nähtävä aina: Lynch, Gilliam, Burton, ja kirjailijoita joiden uusin oli aina saatava nopeasti kätösiinsä: Iain Banks nyt ainakin (toki edelleen poimin uuden Banksin aina kun näen, mutta en hänen uraansa enää silmä terävänä seuraile), mutta keski-iän korvilla on helpotus antaa ennen niin tärkeiden asioiden virrata ohi. Sitä huomaa surutta voivansa istua elämän rantakaistaleella ja ajatella miten vielä kymmenen vuotta sitten olisi ahdistanut se tieto, että vuonna 2013 tulee kuluneeksi juuri se vuosikymmen siitä kun osti viimeksi Ismon levyn. Kymmenen vuotta! Sehän on kolmannes miehen koko musiikillisesta urasta, enkä minä ole enää kärryillä ollenkaan, enkä edes välitä. Minulla on nuo vanhat hyvät hyllyssä. Niillä pärjään.

Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.

Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.