Kuten vannoutuneet lukijani tietävät, olen suuri lautapelien ystävä. Turussa niitä tuli pelattua porukalla paljonkin; nykyään aikuista peliseuraa löytyy vain satunnaisesti, mutta toisaalta tytär alkaa olla siinä iässä, että pistää isälle kampoihin jo vaativammissakin peleissä. Case in point: Karuba, pitkän linja pelidesignerin Rüdiger Dornin suunnittelema ja Haban 2015 julkaisema strategiapeli.Poimin tämän Lautepelit.fi:n mainiosta puodista Kampista joulukuussa puhtaasti herätteenä. Olin etsimässä jotain ihan muuta (Stone age taisi olla vähän niin kuin tähtäimessä, mutta oli loppu), mutta tämän takakansikuvat tekivät vaikutuksen, ja kun kannessa tarra vielä kertoi että kyseessä on "Vuoden 2016 strategiapeli -finalisti", niin toivoin parasta, enkä pettynyt. (Karuba oli myös Saksassa yksi neljästä Spiel des Jahres -ehdokkaasta, mikä myöhemmin selvisi)
Karubassa jokainen pelaaja (kahdesta neljään) saa eteensä saaren, joka on jaoteltu koordinoituun ruudukkoon. Viidakkoon asetellaan neljä temppeliä, kukin pelaaja samaan ruutuun omalla kartallaan, ja rannalle neljä seikkailijaa, nämäkin samoille paikoille joka kartalle. Pyrkimyksenä on saada jokainen neljästä seikkailijasta omanvärisensä temppelin luo. Tämä tapahtuu asettamalla saarelle reiteiksi laattoja, joista muodostuu polku. Jokaisella on omat laattansa, numerojärjestyksessä muilla paitsi pelin johtajana toimivalla pelaajalla, joka nostaa satunnaispinosta yhden laatan kerrallaan, kertoo sen numeron, ja näin jokainen saa samanlaisen laatan aina samalla vuorolla. Ja tähän pelin sattumaosuus sitten jääkin: vaikka palat tulevat pinosta randomisti, on jokaisen harkinnassa miten sen omalle laudalleen asettaa, vai asettaako lainkaan: laatan voi myös hylätä, ja jossain vaiheessa niin on pakko tehdäkin, sillä vain hylättyjen laattojen myötä lähtevät seikkailijat askeltamaan temppelilleen. Välillä viidakkoon ilmestyy houkuttimeksi kultaa ja kristalleja, joita kiiluvasilmäinen aarteenhamuaja voi pysähtyä poimimaan; paitsi ettei kannata jos peli alkaa olla pitkällä.
Karuba on erittäin helppo oppia (taaskaan ohjeet eivät ole ainakaan liian selkeät, mikä on nykylautapeleissä yleinen ongelma), ja jo parin pelin jälkeen alkaa hahmottaa oivalliset reititysstrategiat. Tavallaan Karuba on aika pasianssimaista näpertämistä, mutta sitten taas toisaalta on syytä pitää silmällä tois(t)enkin saarta. Vähintäänkin jos reitit valmistuvat suht tasatahtiin (mitä ei läheskään aina tapahdu), voi olla merkitystä sillä minkä värinen seikkailija lähtee liikkeelle kenelläkin ensin. Temppelilleen ensimmäisenä ehtinyt sininen saa viiden pisteen sinisen aarteen, toisena kolmen pisteen ja niin edelleen. Peli päättyy kun joku saa kaikki neljä seikkailijaansa temppeliin tai kun laatat loppuvat. Sitten lasketaan pisteet.
Sälää Karubassa on ihan riittävästi. Reittilaattoja 4 kertaa 36, temppeliaarteet, puiset seikkailijat ja temppelit, ja päälle läjä oikein kivan näköisiä kulta- ja kristallikimpaleita. Peli on nopea. 40 minuuttia, sanotaan laatikossa, mutta kahden pelaajan pelin tempaisemme tyttären kanssa hyvinkin vartissa, eikä peliaika todennäköisesti juuri kasva kolmella tai neljällä ottelijalla, koska toiminnot tapahtuvat samanaikaisesti joka laudalla. Nurisemista tulee lähinnä siitä, että joka pelin jälkeen on muiden paitsi yhden järjestettävä laattansa numerojärjestykseen, mikä on vähän tylsää, mutta minkäs teet. Itse tykkään Karubasta kovasti, oikeastaan parin viikon pelaamisen jälkeen jopa aika lailla kovemmin kuin miltä aluksi vaikutti. Reittien optimointi on koukuttavaa, ja "vielä yksi peli" -efekti on voimallisesti läsnä kun tämä on kaivettu esiin. Myös kymmenvuotias tykkää, varsinkin kun voittaa: tuossa ohessa tyttären aivan samperin elegantti voittosaari. Omaa päämäärätöntä räpellystäni kyseisestä matsista en nyt tähän laita päivää pilaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti