25.3.17

Kesäkuu 1991

Tuskin on kesäloma päässyt alkuun, kun jo suuri osa ikäluokastamme pakkautuu seurakunnan kesänviettopaikalle Kiimajärven rantaan. Rippileiri on sikäli odotettu, että sen käytyään tietää voivansa heittää pysyvästi hyvästit kaikelle kirkkoon ja seurakuntaan vähänkään liittyvälle - partion olin jättänyt jo aiemmin, vielä viimeinen paha oli kestettävä. Meidät jaetaan leirillä kahteen suureen aittaan. Ainakin poikien aitta on yksi valtava väliseinätön tila, jossa sänkyjä on parvi mukaan lukien kolmessa kerroksessa, ja siellä nukkuminen on kertakaikkisen epätoivoinen yritys; en liene siihenastisessa elämässäni koskaan nukkunut viikon aikana niin vähän. Mutta tuossa iässä valvomisen vielä jaksaa. Sitäpaitsi minulla on mukanani jotain häkellyttävän siistiä: taskutelevisio, jonka isä on tuonut töistä. On muistaakseni merkiltään Sony, imee paristoista virtaa nälkäisellä kiihkolla ja sen näyttö on vähän pankkikorttia suurempi ja sinimusta. Mutta kyllä se perhana vaan toimii. Olen parina ensimmäisenä iltana leirin sankari, mutta sitten paristot tyhjenevät.

Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.

Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.

Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.

Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.

Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.

Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.

Ei kommentteja: