Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.
Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti