26.11.17

Tammikuu 1993

Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.

Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.

Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.

Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.

Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.

"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.

Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.

Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.

Ei kommentteja: