Pyhästä vannomisestani huolimatta käy niin, että kun Jussi kuulee minun ja Joonaksen olleen Lalliksella, hän närkästyy ettei asiasta hänelle etukäteen kerrottu. Yritän selittää että oli kohtalaisen extemporee lähtö - - ja ettei minua kirveelläkään saa sinne uudestaan. Mutta Jussi vaatimalla vaatii, ja yksi suostutteluvaltti hänellä sentään on: isosiskonsa on juuri saanut ajokortin, joten sen karmean bussimatkan sijasta saisimme henkilökohtaisen autokyydin. Perinteisesti heikkotahtoisena ihmisenä annan periksi, joten ei kulu kauaakaan meidän edellisen Köyliön-keikkamme jälkeen kun olemme jo uudestaan matkalla. Saan kiittää joko korkeampaa johdatusta tai Jussin isosiskon ajotaitoa siitä että tästä käynnistä mitään kirjoitan liki 25 vuotta myöhemmin - niin hirveä ajokeli tuona lauantai-iltana on. Ilma on sakeana paksua suojalunta. Säkkipimeä valaisematon pikatie on pakko kulkea lyhyillä valoilla, koska kaukovaloilla näkyvissä on vain vaakasuoraan tuiskuavaa lunta. 50 metrin näkyvyydellä selviämme kuitenkin Köyliöön asti, ja hämmästyksekseni huomaan sisällä tanssisalissa nyt jotain sellaista, joka edelliskerralla jäi minulta täysin näkemättä: kahvila. Marssimme Jussin kanssa sinne sillä välin kun Joonas katoaa taas bilettävän kansanosan joukkoon, mutta koska minulla on nyt seuraa jonka kanssa kitata kokista (kahvia en tuolloin vielä juo) ja vääntää huonoa vitsiä, ei ilta ole ollenkaan huono. Tällä kertaa esiintymässä on Ressu Redford, jonka näkeminen lavalla livenä aiheuttaa maailman lievimmän stendhalin syndrooman. (Tässä vaiheessa kirjoittaja pahoittelee heikkenevää muistiaan: saattoi nimittäin olla niinkin, että Ressu oli sillä edelliskerralla lavalla, ja tällä kertaa viimeksi mainitsemani Horsepower... Anteeksi!)
Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.
Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.
Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.
Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti