19.2.18

Spock's passion

Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.

Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.

14.2.18

Nomen non est omen

Muistaakohan kukaan muu kuin minä sellaisia 80-luvun ruokakauppaketjuja kuin Manteli ja Tenna? Noin vain ne katoavat kollektiivisesta tajunnasta, liukuvat sinne samaan hämärään jonne pikku hiljaa jokainen meistä. Digitalisaatio ei pelasta ketään. Siitä Mantelista minun ala-asteeni vieressä tuli myöhemmin Siwa, josta on jäänyt parhaiten mieleen miespuolinen myyjä. Hänellä oli tapana heittää jokin hauska vitsi jokaisen asiakkaan ostoksista, ja hänen ansiostaan lakkasin enimmäkseen käymästä Siwassa. Ajoin punamustan Fiat 127:ni sata metriä pidemmälle K-kaupan pihaan. Vuosia myöhemmin, sen vanhan Siwan jo ajat sitten lakattua olemasta kauppa, tuli siitä K-kaupastakin Siwa, kunnes Kesko osti kaikki Siwat ja lakkautti kaupan. Ja silti muistan Mantelin. Sen logo näytti karkkipussin logolta. Sen avajaisissa sai pullaa.

Tänään vietetään meidän kulttuuriimme kauhean huonosti istuvaa ystävänpäivää. Tai ehkä se istuu huonosti vain minun kulttuuriini. Tekevät koulussa ystävänpäiväkortteja kavereille, ja mikäs siinä kai. Parempi sentään kuin tuo jenkkiläinen romanttis-pakollinen huomiohakuisuus, joka on vähän sama kuin astuisi karkkipäivänä koiranpaskaan. Kyllä ottaisi aivoon.

Silti sitä ajattelee tällaisena päivänä kaikkia niitä hetkiä elämässään joina olisi voinut valita toisin. Ajattelee että olisiko sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa. Luin Ylen sivuilta tutkimuksesta, jonka mukaan 100% yksin asuvista miehistä haaveilee parisuhteesta. En tiedä haaveilenko itse. Ei siltä tunnu. Olisi se ihan ok kai. Mutta että toivonko sitä todella, kaikkien epäonnistumisten jälkeen, se on vähän kyseenalaista. Olisihan se joskus kiva istua kylki kyljessä sohvalla ja katsella kissan oksentavan kenkään. Sitten tajusin että sen jälkeen kun olen viimeksi ollut missään fyysisessä kontaktissa kehenkään, olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa ja masennuin.

Siellä Fiatissani soi aina joko Beatles tai Eppu Normaali. Siellä tuoksui Wunderbaum ja bensa, sen lämmitys ei toiminut, eikä apukuskin ovi, eikä bensatankkia saanut auki ilman ruuvimeisseliä. Se sammui milloin minnekin, kerran kytkinvaijeri katkesi kesken ajon, kerran jäähdytinnestesäiliö räjähti. Pakoputki roikkui, ruoste söi autoa ruton lailla. Kojelaudassa luki "Honda".

Joskus parikymppisenä ajoin sillä mutkittelevaa metsätietä yöllä, vauhtia oli seitsemisenkymppiä, sammutin ajovalot.

Se tunne on jäänyt.

7.2.18

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.





Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.




No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.





1.2.18

Joku ihminen roikkui taivaalta

Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.