Leffakärpänen on purrut pientä porukkaamme siinä määrin, että pari kuvistuntia kerran viikossa ei enää riitä täyttämään ambitioitamme. Suunnitteilla on oman elokuvan toteuttaminen vapaa-ajalla, ja mitäpä sellaiset noin seitsentoistavuotiaat muuta kuin kauhua, vaikka ainakaan itse en ole kauhuleffoja katsonut juurikaan. En pidä niistä, mitä en tietenkään ääneen kehtaa kenellekään sanoa - olenpa vain genrestä paljonkin tietäväni. Paikkahan meillä toki on. Perheeni omistuksessa on edelleen vanha mummula, jossa taatan kuoleman jälkeen asui pari vuotta vuokralaisia, mutta joka nyt on tyhjillään mummunkin asetuttua pysyvästi kaupunkiasuntoonsa. Vien Petrin paikalle sanomaan mielipiteensä, mutta jo ennen kuin olemme perillä, lienee kai selvää että jos meillä on autio talo käytössämme, niin totta hemmetissä kuvaamme siellä. Vähän villiintynyt puutarha ei haittaa tilannetta ollenkaan. Ensi kerran katson nyt itsekin rakennusta uusin silmin, ja on myönnettävä, että se näyttää sopivan aavemaiselta kyllä. Paikka on selvä, ei muuta kuin käsistä laatimaan.
Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti... Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.
Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.
No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.
Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)
Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.
Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.
Good times.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti