27.4.18

Toukokuu 1994

Tottahan maalaiskunnan pikkulukiokin pyrkii katrastaan sivistämään, ja niinpä sitten kevään korvilla on vuorossa kovasti odotettu Schindlerin listan opiskelijanäytös Huittisten Lautta-Kinossa. Koska kolmoset ovat kirjoitusten myötä lukion ikeestä vapautuneet, mahtuu opinahjomme yhteen bussiin ja taitaa vähän paikkoja jäädä tyhjäksikin. Luokkamme muutamassa jo täysi-ikäisessä herättää närää se, ettei omalla autolla ole lupa lähteä, mutta toisaalta - poikkeus normaalin koulunkäyntiin otetaan ilolla vastaan. Tunnelma on mukavan rempseä jo matkalla, huolimatta siitä että tässä ollaan nyt vähän hevimpää leffaa menossa katsomaan, ja mukaan lähteneet opettajatkin (suurin osa lukion opettajakunnasta, mikäli oikein muistan - mitä he olisivat tyhjässä koulussa tehneet?) muistuttavat että tämä palkittu ja kohuttu elokuva on sitten syytä katsoa tarkkaan. Siitä ja sen herättämistä ajatuksista sitten loppuviikosta pidettäisiin keskustelutilaisuus koululla.

Saavumme perille, lauma täyttää Lautta-Kinon aulan eikä aikaakaan kun muita kaltaisiamme valuu paikalle; pari kolme muutakin lähiseudun lukiota on tulossa samaan opiskelijanäytökseen. Täytämme ison salin melkein kokonaan, mutta koske meidän koulumme oli ensimmäisenä paikalla, pääsemme ensimmäisinä sisään, ja mitäs me vanhimmat kuin parhaille paikoille takariviin. Minä ja kaverit otamme keskeisimmät istuimet, projektori heittää valonjuovansa suoraan pääni ylitse. Sinne istuuduttuamme saamme huomata että muut lukiot ovat samanlaiset keväisen vapauden vallassa kuin mekin. Tunnelma on hälisevä ja levoton. Muistuu mieleen se kerta kun olin Jannen ja Jussin kanssa tässä samassa salissa yläasteikäisenä katsomassa Alien kolmosta ja meidän päällemme lensi koko elokuvan ajan yläriveiltä roskaa kun joku oli huomannut että oltiin väärästä pitäjästä...

Mutta nyt ei ollut karkkia, vakavahenkinen koulunäytös sentään. Eikä tästä johtuen kenties mainoksiakaan; salin valot pimenivät ja Schindlerin lista alkoi pyöriä valkokankaalla ilman että laumalle annettiin tilaisuutta rauhoittua. Toisen maailmansodan aikainen Saksa valtasi salin, ja vähäksi aikaa porukka hiljeni, me takarivin ikäpresidentitkin hartauduimme, jonkin aikaa kaikki vain katsoivat elokuvaa. Mutta jonkinlainen jännite siellä salissa väreili, jokin sellainen joka odotti purkautumistaan. Elokuva ei ollut vielä edennyt pitkällekään, kun nauru alkoi. Jotakuta tönittiin valkokankaalla ja jostain kuului hörähdys, mikä tarttui. Mitään ei erityisemmin sanottu, kukaan ei puhunut, nauru oli pelkkä selkäydinreaktio. SS-upseeri ampui juutalaisen keskellä kaupunkia: veri suihkusi ja nauru räjähti läpi katsomon, joku pakeni henkensä edestä natsijoukkoja, turhaan, eikä hysteerinen käkätys laantunut. Se levisi kulovalkean lailla, eteni penkkiriveistä seuraaviin, ja jotenkin me siellä ylhäällä tajusimme silloin olevamme sen lauman vanhimpia. Muistan että katsoimme jokseenkin epäuskoisina toisiimme. Mutta pakko sitä tilannetta oli silti itsekin nauraa, tietystä syyllisyydentunteesta huolimatta se oli niin uskomaton yhdistelmä häpeää ja toisaalta tilanteen häpeämättömän epäkorrektiuden herättämää absurdia riemua ettei hiljaakaan voinut olla. Etukäteen oli painotettu että tärkeää dialogia oli syytä seurata, mutta sinne dramaattisen viulumusiikin säestämään naurunremakkaan se kummasti katosi.

Elokuva katsottiin loppuun asti, kukaan ei poistunut; ei yksikään paikalla olevista opettajistakaan. Vaikka riemui jatkui pitkään - muistan ainakin, että kohtaus jossa pikkupoika pakenee sotilaita puuseen aukkoon, sai koko yleisön ulvomaan riemusta - oli se hiljentynyt siihen mennessä kun loppukohtauksessa lasketaan kukkia Schindlerin haudalle. Oletan tämän johtuneen lähinnä siitä, että Lista on melkoisen pitkä elokuva. Ei teinikään jaksa tuntikausia käkättää. Sitten koittivat lopputekstit, valot syttyivät, väki alkoi valua salista ulos ja takaisin linja-autojaan kohti. Näin nyt ensi kerran opettajatkin, ja he näyttivät siltä että joku oli kuollut. En ollut koskaan nähnyt lukiomme henkilökuntaa niin järkytyksestä kalpeana. Paluumatka kotikuntaan oli hiljainen, Spielbergin mestariteos oli väsyttänyt kaikki. Sitä etukäteen luvattua keskustelutilaisuutta ei järjestetty, emmekä me oppilaat sen perään kyselleet. Itse asiassa koko elokuvaa ei mainittu näytöksen jälkeen koululla sanallakaan.

En ole Schindlerin listaa sittemmin yrittänyt katsoa. Se herättää outoja muistikuvia.

Ei kommentteja: