14.4.18

Tammikuu 1994

Lukion opinto-ohjelmaan kuuluu kuvaamataito. Sitä opettaa meille jo yläasteen puukäsityötunneilta tuttu Sakke, joka kenties havaitsee meidän huonoa huumoria ja yleistä innottomuutta viljelevässä poikajoukossamme potentiaalia, tai ehkä hän vain haluaa meidät pois pilaamasta oppituntinsa tunnelmaa - joka tapauksessa Sakke ehdottaa vakavasta inspiraatiovajeesta kärsivälle joukkiollemme että tekisimme videon. Ajatukseen suhtaudutaan varovaisen positiivisesti. Saken alkuperäinen tehtävänanto on musiikkivideo johonkin tunnettuun kappaleeseen, ja kohteeksi valitaan Juicen Einarin polkupyörä. Petri on kuvausporukan aktiivisin tekijä ja kameran takana, pääosassa Einarina on Henri. Myös Timo, Markku ja Harri esiintyvät, minä ja Artsi pyörimme mukana enemmän tai vähemmän ylimääräisinä, mutta pääsimmepä tunnilta pois. No vilahdan minä kuvassakin: kintaani näkyy ojentamassa Einarille Sprite-pulloa kioskina toimivan hökkelin seinässä olevasta kolosta.

Kuvataankohan Einarin seikkailuja pitkäänkin? En enää muista - voi olla että teos on lopulta yhden iltapäivän kaksoistuntien aikaansaannos. Ympäri kylää kuitenkin kameran kanssa kuljemme, ja runsaslumisen talven korkeat kinokset ikuistuvat filmille. En nyt väitä että valmistunut musiikkivideo olisi kaksinenkaan, mutta loppukohtaus jossa karvalakkipäinen Einari kaatuilee kännissä pikatien varren ojanpohjalla on kyllä eeppinen.

Ja siinä määrin Sakke meidät onnistui herättelemään turtumuksestamme, että loppukevään kuvistunnit sujuivatkin sitten videoiden parissa. Itsekin nousen takavasemmalta sinne ideoijakastiin; olisiko Petri, minä ja Henri se keskeisin trio jonka ympärillä muita sitten pyörii. Ainakin saan pääroolin heti seuraavassa filmissämme, jossa pitkään mustaan takkiin sonnustautunut salaperäinen kulkija (minä siilitukassani) saapuu autioon koulurakennukseen (autioon, koska kuvattu kuvistunnin aikana, eli oppilaat ovat luokissa). Varsinaista juonta ei teoksessa ole: kulkija vaeltaa ympäri sokkeloista koulua niin sisällä kuin ulkonakin, ja taustalla tapahtuu aina kaikkea kummallista. Itse pääosanesittäjänä olen joka kohtauksen keskiössä (onneksi elokuva ei sisällä puhetta), muut heiluvat taustalla kuin lauma aution koulurakennuksen limboon juuttuneita eksyneitä sieluja. Jokainen kuvattu kohtaus käytävillä ja koulun lumisella pihalla sisältää jonkin oudon tapahtuman, jotka nousevat kulkijan päättymättömän matkanteon ohi tarinalliseen keskiöön. Jokainen mukana pyörivä kantaa kortensa kekoon ideoimalla näitä kummallisia tapahtumia, ja jokaisen hyväksi todetun perusteella sitten toteutetaan kohtaus. On cancan-tanssijoita penkeillä, naulakossa roikkuvia tyyppejä, korkealta putoilevia koululaukkuja, ikkunan takaa kohoilevia kasvoja, mitä kaikkea. Taustamusiikki hoidetaan hoilaamalla kuvaustilanteessa kameralle.

Hieno teos siis kertakaikkiaan, ja sellaisena pysyneekin koska lienee nyttemmin olemassa enää muistikuvissa, joissa vuodet sitä senkun kirkastavat aina vain.

11.4.18

Joulukuu 1993

Ensi kertaa vuosiin saamme lapsuuden jouluista muistuttavat kinokset ja pakkaset pyhiksi, mikä herkistää hetkeksi minutkin palaamaan näppäimistön äärestä päiväkirjani pariin. Raapustelen pari sivua tunnelmia jouluntienoilla, lähinnä siitä miten mieleni tekisi kirjoittaa - -  jotain, mutta etten sitten jaksakaan. Olen pari päivää aiemmin täyttänyt seitsemäntoista ja epämääräinen epätietoisuus on alkanut ehkä sittenkin kaiken tyytyväisen oleilun keskellä kalvaa sisintä. Tai ehkä olen vain laiska.

Ilmeisesti vuoden mittaan on kuitenkin jotain tulosta tullut tekstipuolella, koska joululahjaksi saan toivomani printterin: pieni musta HP Deskjet on pirun näppärä laite, joka kulkee mukanani pitkälti toistakymmentä vuotta ja syytää varsinkin vuosituhannen vaihteen tienoilla sisuksistaan käsikirjoitusliuskoja riiseittäin. Varmaan laite olisi vieläkin minulla, elleivät vanhat printteriportit olisi laitteista kadonneet USB-liitäntöjen tieltä, missä yhteydessä taisin todeta yhteensovittelurumban käyvän liian hankalaksi. Mutta oli se vain hyvä peli, Deskjet. Nopeammin sylkäisi sivullisen tekstiä sisuksistaan kuin yksikään toinen koskaan näkemäni mustesuihkutin, oli niin pieni että meni melkein taskuun (en liioittele paljoa; se tosiaan ei ollut juurikaan sanotaan nyt vaikka litran maitopurkkia suurempi) ja toimi mukisematta niin Windows 3.1:n kuin 95:nkin kanssa. Mustettakin kulutti kauhean vähän verrattuna nykyvehkeisiin.

No, sain minä jouluna myös Anaheim Mighty Ducks -jääkiekkoseuran logolla varustetun puseron. Jostain ihme syystä tuo oli ikäänkuin muotia silloin. Minulle selvisi vasta vuosia myöhemmin että se tosiaan oli oikea seura - luulin tuolloin että kyseessä oli jonkinlainen parodialogo. Mutta mistä ihmeestä tuo ilmiö oikein tuli ja miksi? Vähän aikaa noita näkyi kaikilla; minäkin kyseistä paitaa ylpeänä ylläpidin ainakin seuraavan kevään ajan koulussa. Se palasi käyttöön tasan yhden kerran joskus ehkä vuoden 2006 tienoilla. Muutamat opiskelukaverit järjestivät illanistujaiset, joiden teemana olisi 90-luku. Olin sopivasti käymässä vanhempien luona ennen tuota tapahtumaa, ja etsin tarkoituksella tämän Mighty Ducks -pusakan. Puin sen sitten Turussa päälleni ja lähdin kaverin luo bileisiin. Perillä paljastui ettei kukaan muu ollut jaksanutkaan pukeutua teeman mukaan. Harva muisti teemasta edes kuulleensa. Mighty Ducks -paitani herätti hilpeyden sijaan lähinnä outoja katseita. En ole sen jälkeen luottanut mihinkään enkä kehenkään.

9.4.18

Lokakuu - marraskuu 1993

On siis lokakuu, mutta näkeekö minusta sen? Ei kai. Saagani edellisessä osassa jo mainitsin elämän olevan jokseenkin helppoa, ja tämän määritelmän voi yleistää koskemaan koko lukion kakkosvuotta. Emme ole vielä niin hukassa kuin ykkösellä, emme vielä niin stressaantuneita kuin vuoden kuluttua - minkä tietenkin tässä laajennan koskemaan koko ikäluokkaa omasta kuusitoistavuotiaan solipsismistani. Mitä minä huolisin? Jatko-opintoja en osaa vielä miettiä, kaikki muutamaa kuukautta kauemmas tulevaisuuteen aikajanallani asettuvat asiat tuntuvat katoavan onnelliseen usvaan, joka alkaa tässä vaiheessa elämääni jo muodostua yhtä lailla fantasiamaailmoista kuin mistään erityisen todellisesta. Kehittelen tarinoita; eri tavoinhan olen sitä tehnyt natiaisesta alkaen. Muistan yhä kuinka kiipeilin sohvalla talossa josta muutimme pois niihin aikoihin kun täytin kuusi. Kiipeillessäni loin itselleni vaihtoehtoista elämäntarinaa. Talossa oli iso kaakeliuuni ja korkeat huoneet, natisevat lattiat ja yläkerrassa aina eri ihmisiä. Vessan seinät olivat syvänsiniset ja niihin oli liimattu 50-lukuisen julistegrafiikan tyyliin toteutettuja koristetarroja iloisesti hymyilevistä kaloista.

Nyt maailmojen kehittelyssä auttaa tietenkin tietokone, jolla varovasti jotain kirjoittelenkin, mutta alkua pidemmälle en pääse juuri missään. Enemmän tarinoita käynnistelevät pelit ja niiden mahdollistamat vaihtoehtomaailmat. Varsinkin Civilization on tässä hyvä; joka kerta kun aloitan uuden pelin, käynnistyy päässäni tarinoiden ja historian verkosto, jonka voisi laajentaa kokonaiseksi maailmaksi legendoineen, vaiheineen, sankaritaruineen.

Opiskelu on ensimmäisen vuoden shokkihoidon jälkeen asettunut uomiinsa. Olen hyväksynyt sen, että joistakin aineista ei kerta kaikkiaan tule mitään (esimerkkinä yksi lukion kakkosluokan matikankoe, josta olen saanut yhden pisteen 30:stä mahdollisesta - olen käytännössä luovuttanut), kun taas esimerkiksi englanti ja pikkuhiljaa kasvavissa määrin myös äidinkieli ainekirjoituksineen alkavat olla panostuslistan kärjessä. Juuri näihin aikoihin tätä lukion kakkosvuotta taipumukseni piirtää kaikkea mahdollisimman pientä ja pelkistettyä vihkojen marginaaleihin saavuttaa kulminaatiopisteensä eräällä uskontotunnilla (aiheena "kristillinen jumalkäsitys", johon liittyviä muistiinpanoja olen konemaisesti kalvolta kopioinut, mutta eiköhän keskittyminen ole ollut näissä piirroksissa). Abstrahoin piirroksistani pois kaiken esittävän. Marginaali täyttyy nollavitosen lyijyllä piirretyistä symboleista, jotka muistuttavat mikropiirejä, nuolenpääkirjoitusta, universaalia merkkikieltä, jonkin verran ehkä tunnin aiheesta poimittuja kristittyjä symbolejakin. Tämä osoittautuu paitsi silmää miellyttäväksi itseilmaisun tavaksi, myös haastavaksi. Pyrin visuaaliseen tasapainoon ilman toistoa.

Ja tätä symbolimassaa sitten piirränkin obsessiivisesti tästä eteenpäin. Viiden vuoden kuluttua kansanopistolla ollessani se saavuttaa ehkä yliampuvimmat sfäärinsä, pakkomielle helpottaa, kuviot päätyvät kirjankanteen ja antavat lopulta tilaa myös muulle visuaaliselle tuotannolle. Silti, vielä vuonna 2018, jos olen paikassa jossa minulla on kynä ja paperia ja joku jonka puhetta pitäisi kuunnella, minä palaan näihin muotoihin ja kuvioihin. Ne ovat kieli jonka perusteet olen joskus oppinut ja jota pitää edelleen silloin tällöin puhua ettei se unohdu. Haaveilen visuaalisesta runoudesta joka ei olisi sanojen raskauttamaa.

4.3.18

Viidesti topatut, toinen otos

Pakatessani kirjoja banaanilaatikoihin tulin ajatelleeksi kahvia. Sitä vastakeitetyn kahvin ensipuraisua. Kuumaa suudelmaa lankeamassani huulilleni, ja sitten pitikin pitää jo tauko. Tässä hörppiessä voi vaikka levähtää blogipäivittämällä. Jatkan kyllä elämäntarinaani heti kunhan olen saanut tämän muuttorumban pois jaloista, ja Run / Stop - Restore lienee myös tauolla siihen asti. Mutta mikäs top viisiä tappaisi.



Top 5 Aku Ankan taskukirjat:

1. Aku kuumilla jäljillä (#36)
2. Jäitä hattuun, Aku (#65)
3. Aku parrasvaloissa (#78)
4. Rosvojen jäljillä (#47)
5. Voimakolmikko (#16)

Omat taskarilukemiseni päättyivät noin numeron 90 tienoille. Taso oli silloin jo laskenut rajusti. Satasen ostin vielä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä, oli sen verran juhlavan oloinen, mutta hirveä pettymys silti.

Top 5 Game of Thrones -henkilöhahmot (sekä tv-sarjasta, jota etenen nyt kolmoskaudella, että kirjoista, joista on luvussa neljäs):

1. Tyrion Lannister (Käsittääkseni tämä kohtalon potkima mutta aikaansaava eräänlainen päähenkilö – ainakin kolmoskirjan loppuun asti – on kaikkien suosikki, ja syystä kyllä)
2. Margaery Tyrell (Kirjoissa pelkäksi taustahahmoksi jäävä Margaery on tv-sarjassa oivallisesti auki kirjoitettu henkilö, herkullisen päämäärätietoinen pyrkimyksissään, julman suloinen)
3. Jaime Lannister (Mielenkiintoinen kehityskaari – saa nähdä mihin Jaime lopulta päätyy, veikkaan että isoihin asioihin)
4. Eddard Stark (Nyyh)
5. Asha Greyjoy (Tv-sarjassa Ashalla on jostain syystä toinen etunimi, mutta eipä hän ole siinä vielä kolmoskauden alkupuoliskoon mennessä paljon esiintynytkään. Raudanluja kunikaantytär on vakuuttava kaikissa kohtauksissaan)

Top 5 Nick Cave & The Bad Seedsin albumit:

1. Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (2004)
2. Push the Sky Away (2013)
3. No More Shall We Part (2001)
4. Henry's Dream (1992)
5. Boatman's Call (1997)

Vaikka Cave ehkä loikin maineensa 80-luvulla, minusta vasta seuraavan vuosikymmenen puolella hänen levytyksensä saavuttivat täydellisyyden. Alkupään tuotanto on liian särmikästä ja aggressiivista minulle; ei sillä etteikö tälle puolelle Bad Seedsin musiikissa löytyisi myöhemminkin jonkin verran tilaa. 2000-luku on ollut Cavelle huikean laadukasta aikaa. Viimeisintä albumia en ole tosin edes kuullut vielä.

Top 5 asiat joita minulla on ihan liikaa:

1. Epämääräiset paperipinot
2. Kirjat
3. Cd-levyt
4. Ruuvit
5. Verhot

No niin, tauko ohi. Takaisin pakkaamaan.

2.3.18

Kaikki mikä top 5, osa ensimmäiset

Juhlistaakseni iloista perjantaita aloitan uuden blogipäivitysten sarjan. Top viisi kaikesta. Mutta mistä kaikesta, te kysytte, ja miksi, varmasti myös, enkä väitä etteikö "miksi ketään kiinnostaisi" olisi sekään pois bloggajanurani tähän pisteeseen edettyään minuun kohdistuneiden kysymysten joukosta. Mutta kuten kaikessa, on tässäkin kyse sanojen muodostamisesta. En ehtinyt tänä aamuna kirjoittaa kirjaa kun piti hoidella puhelinasioita. Kello on 9.28, mikä minulle tarkoittaa että aamu on jo mennyt. En enää ole tarpeeksi keskittynyt voidakseni upota romaaniin, jotain on tehtävä. No hah, oikeasti teen tätä vain pysyäkseni lämpimänä. Asunnossani on 15 astetta, plussan puolella sentään. Kirjoitan pipo päässä, koska en voi kissan tavoin nukkua patterilla. Jääkellot ryömivät minua kohti lattian poikki kuin se tappava sormi meren pohjassa siinä yhdessä videossa.



Top 5 Iain Banksin kirjat:

1. Transition (2009)
2. Pelaaja (1988)
3. Stonemouth (2012)
4. The Bridge (1986)
5. The Business (1999)

Sillä kielellä listattuna jolla olen teoksen lukenut. Banks on edelleen minuun voimallisimmin tuotannollaan vaikuttanut kirjailija, enkä tarkoita sitä että olisin imenyt vaikutteita (varmaan olen), vaan ihan sellaista primitiivistä wau-tunnetta.

Top 5 lautapelit:

1. Battle Line
2. Talisman
3. Carcassonne
4. Karuba
5. Fungi

Kolme ikiklassikkoa, joita seuraa kaksi tämänhetken suosikkia, koska klassikkosarjaan nouseminen on nähtävästi hyvin vaikeaa. Kaikkia näitä olen viimeisen vuoden aikana pelannut paljonkin, paitsi Carcassonnesta taitaa olla pidempi aika, siitä perusversiosta siis.

Top 5 Suomen kaupungit joissa en ole käynyt:

1. Kotka
2. Kajaani
3. Porvoo
4. Maarianhamina
5. Lappeenranta

Hirveästi vielä kotimaassakin näkemistä, ja jotkut ihmettelevät miksen ole kauheasti ulkomailla reissannut. Ei tässä nyt ihminen joka paikkaan yhden elämän aikana kerkeä, piru vie. On niin kylmäkin.

Top 5 sienet joita bongasin viime syksynä kesätiluksiltani:

1. Kruunuhaarakas
2. Mustarousku
3. Ruskokärpässieni
4. Myyränhiippo
5. Pajupunakka

Haarakas oli upea näky vanhan hakkuupölkyn pinnasta kohotessaan. Myyränhiippo kansoitti ison pajun runkoa. Mustarousku taas on vanha tuttu, samassa portaanpielessä kuulemma 60-luvulta alkaen kasvanut. Tietää että maailma on mallillaan kun sen musta pinta syyslehtien alta pilkistää.

Top 5 tämänhetkiset uudet musiikkituttavuudet (with Youtube-bonus!):

1. Ween: Ocean man


2. Bent Knee: Hands up


3. OK Go: End love


4. Skinny Puppy: Killing game


5. Throbbing Gristle: What a day


Spotifyn käyttöön en koskaan oppinut, mutta viime aikoina olen selannut Rateyourmusicia ja sen perusteella Youtubea ja löytänyt paljon kaikkea sellaista, joka on jopa hiljalleen sytytellyt pahasti hiipumaan päässyttä kiinnostustani uutta ja ennenkuulematonta musiikkia kohtaan. Yllä viisi kappaletta artisteilta joiden tuotantoon pitää laajemminkin vielä tutustua. Mutta nämä ovat ne kappaleet joiden kohdalla on kolahdellut kovaa.



No eihän tämä päivä tästä oikein lähde nytkään. Vieläkö sitä viitsisi yhden mukillisen kahvia tehdä. Päässä suhisee jo kyllä kivasti. Eilen poseerasin kuvissa, kun tytär ilmoitti tekevänsä seuraavan esitelmän kouluun minusta. Aiempia aiheita tänä vuonna ovat hänellä olleet puhvelit, kissat ja koirat joten menen siihen jatkoksi kivasti.

19.2.18

Spock's passion

Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.

Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.

14.2.18

Nomen non est omen

Muistaakohan kukaan muu kuin minä sellaisia 80-luvun ruokakauppaketjuja kuin Manteli ja Tenna? Noin vain ne katoavat kollektiivisesta tajunnasta, liukuvat sinne samaan hämärään jonne pikku hiljaa jokainen meistä. Digitalisaatio ei pelasta ketään. Siitä Mantelista minun ala-asteeni vieressä tuli myöhemmin Siwa, josta on jäänyt parhaiten mieleen miespuolinen myyjä. Hänellä oli tapana heittää jokin hauska vitsi jokaisen asiakkaan ostoksista, ja hänen ansiostaan lakkasin enimmäkseen käymästä Siwassa. Ajoin punamustan Fiat 127:ni sata metriä pidemmälle K-kaupan pihaan. Vuosia myöhemmin, sen vanhan Siwan jo ajat sitten lakattua olemasta kauppa, tuli siitä K-kaupastakin Siwa, kunnes Kesko osti kaikki Siwat ja lakkautti kaupan. Ja silti muistan Mantelin. Sen logo näytti karkkipussin logolta. Sen avajaisissa sai pullaa.

Tänään vietetään meidän kulttuuriimme kauhean huonosti istuvaa ystävänpäivää. Tai ehkä se istuu huonosti vain minun kulttuuriini. Tekevät koulussa ystävänpäiväkortteja kavereille, ja mikäs siinä kai. Parempi sentään kuin tuo jenkkiläinen romanttis-pakollinen huomiohakuisuus, joka on vähän sama kuin astuisi karkkipäivänä koiranpaskaan. Kyllä ottaisi aivoon.

Silti sitä ajattelee tällaisena päivänä kaikkia niitä hetkiä elämässään joina olisi voinut valita toisin. Ajattelee että olisiko sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa. Luin Ylen sivuilta tutkimuksesta, jonka mukaan 100% yksin asuvista miehistä haaveilee parisuhteesta. En tiedä haaveilenko itse. Ei siltä tunnu. Olisi se ihan ok kai. Mutta että toivonko sitä todella, kaikkien epäonnistumisten jälkeen, se on vähän kyseenalaista. Olisihan se joskus kiva istua kylki kyljessä sohvalla ja katsella kissan oksentavan kenkään. Sitten tajusin että sen jälkeen kun olen viimeksi ollut missään fyysisessä kontaktissa kehenkään, olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa ja masennuin.

Siellä Fiatissani soi aina joko Beatles tai Eppu Normaali. Siellä tuoksui Wunderbaum ja bensa, sen lämmitys ei toiminut, eikä apukuskin ovi, eikä bensatankkia saanut auki ilman ruuvimeisseliä. Se sammui milloin minnekin, kerran kytkinvaijeri katkesi kesken ajon, kerran jäähdytinnestesäiliö räjähti. Pakoputki roikkui, ruoste söi autoa ruton lailla. Kojelaudassa luki "Honda".

Joskus parikymppisenä ajoin sillä mutkittelevaa metsätietä yöllä, vauhtia oli seitsemisenkymppiä, sammutin ajovalot.

Se tunne on jäänyt.

7.2.18

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.





Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.




No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.